ÄITIENPÄIVÄ

09.05.2020

KONDIKSEN KYNÄSTÄ

ÄITIENPÄIVÄN AATTONA 9.5.2020

Kondiksen porukka Maria, Minna ja Jukka toivottavat kaikille äideille oikein turvallista ja rauhallista Äitienpäivää 10.5.2020. Kysyimme muutamalta FB-ryhmämme äidiltä ja myös isältä, haluaisivatko he kirjoittaa Äitienpäivän terveisiään, tuntemuksiaan ja mietteitään tänne Kondiksen julkiselle sivulle luettavaksi.

Tässä ensimmäiset terveiset:

"Äitienpäivä vuonna 2020. Ajatukset äitinä.
Vaikka v 2020 on sekoittanut elämäni täysin ja mullistanut työkuviot hulluiksi koronan vuoksi, ei sitä pysty vertaamaan siihen mitä lapseni huumeidenkäyttö aiheutti aikoinaan. Vaikka kohtaan koronan eturintamalla ja silmästä silmään, ei se ahdista minua läheskään niin paljon kuin mitä lapseni huumeidenkäyttö ahdisti. Enää ei tarvitse pelätä että viimeinen viesti tulee, kukaan kutsumaton ei pyri kotiini eikä sairaalasta tai poliisista soiteta että lapseni on huonossa kunnossa. Mikään ei pysty enää järkyttämään turvallisuudentunnettani, sillä se järkyttyi jo aikoinaan niin perusteellisesti huumeiden vuoksi. Käytännössä mitään niin pahaa ei ole tullut vastaan kuin huumeet, että elämäni siitä enää järkkyisi. Parasta mitä olen elämältä äitinä saanut on, että lapseni päätti heittää huumeet ja huumeisiin liittyvän elämän romukoppaan vajaa 3 vuotta sitten. Lapseni päättäväisyys valita mieluummin luotettavat ihmiset ympärillensä kuin huumeet ja huumekaverit on pitänyt siitä asti. Tuntuu aivan parhaalta että vaikka huumeet kouluttavat aivot täysin itselleen niin silti lapseni valitsi mieluummin minut ja perheeni, koska haluaa elää elämää missä ei tarvitse pelätä ja voi luottaa muihin ihmisiin. Kaikki teot joita olen tehnyt lapselleni, ovat perustuneet rakkauteen ja hänen parhaakseen. Pidän tätä työvoittona, sillä kuitenkin loppupeleissä rakkaus voittaa kaiken. Tätä lapseni ei koskaan unohtanut."

Ja tässä toiset terveiset:

"Tänään vietän äitienpäivää äitinä kahdettakymmenettäkuudetta kertaa. Olin 21 saadessani ensimmäisen lapseni, siihen aikaan se oli ihan tavallista. Pieni poikani sai minussa aikaan outoja tunteita, sellaista ääretöntä rakkautta, minkä yli ei mikään muu pääse. Vuosien myötä tunteet muuttuivat. Kannoin huolta, kun ensimmäistä kertaa päästin hänet yksin omalle pihalle leikkimään. Vasta myöhemmin tuli tuska. Ensimmäisinä vuosina äitienpäivään kohdistuneet odotukset olivat suuria. Odotus siitä, että äitienpäivä poikkeaa muista päivistä. Nykyään jo tiedän, että äitienpäivä on joka ikinen päivä. Ennen kortteja tuli vinot pinot vuosien varrella ja joskus valkovuokot juurineen päivineen juomalasiin upotettuina. Jokunen ruusukimppukin saattoi joukkoon eksyä. Vuosien kuluessa odotuksetkin muuttuivat, lapset kasvoivat. Pusu poskelle ja onnentoivotus teinimurahduksella oli paras lahja. Tuli aika, jolloin äitienpäivä muuttui vittumaiseksi. Siitä tuli muistutus siitä, että yksi ei päässyt paikalle. Ahdisti muiden onni, vaikutti siltä, että kaikilla muilla oli asiat hyvin. Muiden lapset menivät lukioon, valmistuivat ammattiin, saivat työpaikan, perustivat perheitä. Tuska tuli tutuksi. Pelko siitä, onko lapseni hengissä. Äidin rakkaus ja huoli ei katoa, vaikka lapsi olisi narkomaani. Ei vaikka lapsi eläisi rikollista elämää. Äidin rakkaus kestää vankilatuomion ja muovipleksin takaa tapaamiset. Tämä on ensimmäinen äitienpäivä, jota vietän isoäitinä. Lapsenlapsellani on tänään ensimmäinen syntymäpäivä. Poikani ei luultavasti tule luokseni, kuten muut lapseni. Omaa lastaan ei voi mennä tapaamaan, kun ei ole kunnossa. Surullista. Mutta ei maailman loppu. Olen oppinut elämään sen tosiasian kanssa, että lapseni on päihderiippuvainen. Siinä maailmassa mikään ei ole varmaa. Edes äitienpäivä ei mene päihteiden ohi. Just tänään ei vaan pysty mutsi. Tuli aika, jolloin jouduin käännyttämään ovelta pois. Oman lapseni, joka kukkakimppu kädessä oli tulossa viettämään äitienpäivää. Lapsi oli liian sekaisin. "Älä viitti mutsi, relaa nyt, toin isoäidillekin kukkia. Äitienpäivä on juuri niin hyvä, kuin siitä itse teet. Ei kannata odottaa suuria, pienikin on kaunista. Tämä on vain päivä muiden joukossa. Äitienpäivä on joka päivä, 365 päivää vuodessa. Jokainen päivä olen äiti, huolehdin lapsistani. Niistäkin, jotka ovat jo aikuisiksi kasvaneet, omilleen muuttaneet. Narkomaanistakin.Mannerheim antoi jatkosodassa päiväkäskyn, jossa myönsi kaikille äideille Vapaudenristin. Minä myönnän tänään vapauden, kaikille äideille. Vapauden siitä tuskasta, joka rintaa painaa. Vapauden olla onnellinen, kaikesta huolimatta. Huomenna on uusi päivä ja kaikki voi olla

Ja tässä kolmannet terveiset:

"Jos olisin tiennyt että lapsestani tulee narkomaani ja että minkälaista elämä tulee olemaan, en olisi koskaan tehnyt lapsia."

-"Jos olisin tiennyt että lapsestani tulee narkomaani ja että minkälaista elämä tulee olemaan, en olisi koskaan tehnyt lapsia." Näin meistä narkomaanien vanhemmista moni on sanonut, tai ainakin mielessään ajatellut, silloin kuin päihdesairaus on vienyt lapsiamme ja kaikki on tuntunut epätoivoiselta.

Sinä päivänä kun ensimmäinen lapseni syntyi, hän joka myöhemmin sairastui vakavaan huumeriippuvuuteen, minut valtasi niin suuri rakkaus, ettei mikään, koskaan aikaisemmin ollut tuntunut yhtä voimakkaalta ja kauniilta. Se oli äidinrakkautta. Lupasin ja vannoin että pidän hänestä huolta ja että suojelen häntä kaikelta maailman pahalta.

Sain elää tavallisen äidin tavallista lapsiperheen arkea, puuronkeitto-, ruoanlaitto- ja siivousrutiineineen. Rakastin sitä, että sain olla niin pitkään kotiäitinä huolehtimassa lapsistani.
Että sain lukea lapsilleni satuja, lohduttaa heitä, kun heillä oli paha mieli ja ottaa heidät viereen nukkumaan jos heräsivät yöllä pahaan uneen. Rakastin sitä, että meillä oli aikaa hassutella ja halailla. Että sain opettaa lapsilleni arvoja jotka ovat itselleni tärkeitä, kuten rehellisyys, ahkeruus, muiden huomioiminen ja periksiantamattomuus. Opetin lapsilleni että omista pitää aina jakaa kaverille, jos toisella ei ole yhtään.
Kerroin kuinka tärkeätä on, että aina kohtelee muita, niin kuin itseään haluaa kohdeltavan.
Opetin että asioista pitää puhua, etteivät ne jää painamaan mieltä.
Opetin empatiaa sitä heille itse antamalla.
Kerroin heille omastatunnosta sekä anteeksipyynnön ja antamisen tärkeydestä.

Olin onnellinen kun sain tätä elää tavallista, väsynyttä, mutta rakkauden täyttämää lapsiperhearkea. Hänestä piti tulla isona kiltti merirosvo, sellainen jonka hän oli lastenohjelmassa nähnyt. Auttaisi aina heikompiaan. Koskaan hän ei aikoisi kokeilla tupakkaa tai kaljaa. Huumeista nyt puhumattakaan. Kunnes murrosiässä.

Juuri murrosiän kynnyksellä perhettämme kohtasi useiden tärkeiden ja rakkaiden henkilöiden menetyksiä lyhyessä ajassa. Näin, että lapseni masentui ja alkoi oireilemaan mm. häiriökäyttäytymisellä. Mukaan tulivat myös päihdekokeilut. Hain hänelle apua ja tyrmistyin ensimmäisen kerran kuinka vaikeata sitä on saada. Hänet leimattiin hankalaksi, sen sijaan että olisi saanut apua pahaan oloonsa. Palavereissa syytä etsittiin kotoa. Kysyttiin että saakohan lapsi lämmintä ruokaa kotonaan ja että onko hänellä edes kotiintuloaikoja. Nämä kysymykset hämmästyttivät ja loukkasivat, sillä olihan aina huolehtinut ja kasvattanut leijonaemon tavoin, rajoilla ja rakkaudella, lämmöllä ja huolenpidolla.

Ylä-asteikä oli rankka, mutta ajattelin ja toivoin, että kyllä se siitä, kunhan murrosikä menee ohi. Jossain vaiheessa tilanteet rauhoittuivatkin, ja hän muutti toiselle paikkakunnalle jatko-opiskelemaan. Kaikki vaikutti menevän hienosti. Huokasin helpotuksesta. Kunnes masennus taas nosti päätään. Opiskeluporukassa pössytelty kannabis vahvisti oireita. Yhteydenpito harveni. Olin huolissani. Tyttöystävä rauhoitteli , että kyllä kaikki on hyvin. Ei ollut.

Kannabiksen käyttö lisääntyi ja pian sitä piti alkaa myymään, että sai rahat riittämään omaan käyttöön. Eihän sitä minulle tietenkään kerrottu, oivalsin sen ihan itse.Olin raivoissani ja ymmälläni. Kuinka hän voi olla niin tyhmä. Huusin, että eikö hän ymmärrä miten pilaa elämäänsä. Ei ymmärtänyt. Enkä ymmärtänyt minäkään vielä silloin, en onneksi vielä tiennyt minkälaisen taistelun joudumme käymään elämän ja kuoleman välillä. Pian puhelimeen ei enää vastattu lainkaan.

Mukaan tulivat kovat huumeet. Myöhemmin hän on kertonut että hän jäi koviin koukkuun heti, koska koki että ensimmäiseen kertaan pitkään aikaan häntä ei ahdistanut ja masentunut ja elämä tuntui pitkästä aikaa normaalilta. Hän kävi tuolloin hakemassa keskusteluapua itselleen, mutta sitähän hän ei saanut koska kertoi rehellisesti että oli kokeillut ja käyttänyt huumeita. Siispä oma lääkintä lisääntyi ja alamäki oli jyrkkä. Yritin puhua järkeä, vetosin tunteisiin ja koetin lahjoa. Lopeta huumeet, niin autan sinua kaikilla tavoin. Ei lopettanut.

Katsoin vuosia vierestä hänen syksykierrettään kuolemaa kohti, sitä kuinka hän muuttui terveestä, iloisesta nuoresta miehestä, luurankomaiseksi ja haisevaksi ihmisraunioksi. Häpesinkin, kun hän kulki kaupungilla huumeannoksiaan metsästäen. Likaisissa vaatteissaan. Oksennellen ja kiroten. Käsivarret pistoskohdista verta vuotaen. Häpesin häpeämistäni. Sitä että häpesin omaa lastani.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten pysynyt mukana. Mitä tapahtui? Miten minun lapsesta narkomaani? Mitä tein väärin? Mitä voin tehdä? Kuinka voin hänet pelastaa? Käänsin epätoivoisesti kiviä, soittelin ympäri maailmaa epätoivoisessa avun etsimisessäni.
-Et voi auttaa lastasi, ellei hän itse suostu vastaanottamaan apua, minulle sanottiin. Ja niin narkkaus jatkui. Kuolema kulki rinnalla, niskaan hönkien, odottaen koska saa lopullisesti niittää lapseni.

Kuinka monta vuotta olinkaan jatkuvassa valmiustilassa. Valmiina soittamaan ambulanssia, ajamaan sairaalaan, pelastamaan. Kuinka minä rukoilin. Rukoilin jumalaa pelastamaan lapseni ja lopulta sitäkin, että jos jumalan tarkoitus ei ole pelastaa lastani, rukoilin häntä ottamaan lapseni pois kärsimästä. Narkomaanin elämä on usein niin kurjaa, ettei sitä voi elämäksi kutsua.

Kunnes lopulta ihme tapahtui, ja hän viimeisillä voimillaan sanoi että haluaa apua. Ja tästä sitten alkoi vuosien uusi taistelu. Kun narkomaani hakee päihdesairauteensa apua, se on hyvin vaikeata, monestakin asiasta johtuen. Suurin ongelma lienee siinä harhaluulossa, että kuvitellaan riippuvuuden olevan oma valinta, siltähän se päihdesairauteen perehtymättömän silmissä näyttää, kun sairastuneen motivaatio hoitoon menemiseen ja siellä pysymiseen heittelee. Kuinka olenkaan taistellut leijonaemon lailla lapseni hoidon puolesta. Vuosia. Kukaan joka ei ole itse samaa elänyt, osaa kuvitellakaan kuinka päihdesairaita ja heidän läheisiäänkin voidaan kohdella, kun he hakevat hätäänsä apua. Onneksi kuitenkin taistelin, sillä tänä päivänä lapseni on kaikista kokemuksista huolimatta hengissä ja voi sairaudestaan huolimatta hyvin. Hän on kiitellyt, että olen jaksanut taistella puolestaan. Sanoo, että ilman äitiään häntä ei enää olisi. Moni on kuollut matkan varrella.

Kysyin häneltä minkälaisia terveisiä hän haluaisi lähettää niille äideille, joiden lapset elävät vielä huumeiden orjina, hän vastasi: Poikkeuksetta kaikki narkomaanit rakastavat sisimmissään äitejään, vaikka eivät sitä aina ääneen sano, tai käyttäytyvät sairauden oireiden vuoksi läheisiäänkin kohtaan huonosti. Hän sanoi, että toivoisi äitien ymmärtävän, ettei käyttö johdu vanhemmista, vaikka lapset heitä usein syyllistävätkin. Hän myös halusi sanoa että teille, että aina on toivoa, onhan hän siitä itse elävä esimerkki.

Ei ole aina helppoa olla äiti. Varsinkaan narkomaanin äiti. Ainakaan silloin kun päihdesairaus on aktiivinen. Äidinrakkaus meitä kuitenkin kannattelee läpi vaikeidenkin aikojen.

Hyvää äitienpäivää kaikille narkomaanien äideille!