En koskaan olisi voinut uskoa
En koskaan lapsena tiennyt mitä olisin halunnut tehdä aikuisena.
Ainoa toiveeni oli ettei tarvisi pelätä. Ja että olisi rakkautta.
Että olisi koti jossa olisi turvallista olla. Se oli ainut toiveeni.
En koskaan uskonut että löytäisin ihmisen vierelleni jonka kanssa olisi turvallista olla.
En koskaan uskonut että joku rakastaisi minua.
En koskaan uskonut että saisin lapsia.
Että minä pystyisin hoitamaan lasta, uskaltaisin.
Mutta löysin ihmisen turvallisen vierelleni ja kun sain ensimmäisen lapseni, tiesin että haluan olla turva lapselleni.
Silloin tiesin että tekisin kaikkeni että jokaisella lapsellani olisi turvallista olla kotona. Se aika oli uskomatonta. Täynnä iloa, naurua, kyyneleitäkin.
Se aika oli täynnä rakkautta.
Mutta
En koskaan uskonut että meidän perheen elämään tulisi mukaan huumeet.
En koskaan tiennyt miten meidän kaikkien elämä muuttuisi.
En koskaan tiennyt mikä suru, tuska, pelko, huoli, viha, pettymys ja rakkaus tulisi huumeiden mukana.
En koskaan tiennyt kuinka vaikeaa on saada apua jos oma lapsi on päihdesairas.
En koskaan tiennyt että apua ei saa vaikka juoksee luukulta toiselle, vaikka soittaa puhelinluettelon läpi, vaikka istuu poliisiaseman oven edessä koko yön, vaikka ottaa yhteyttä presidenttiin, hallitukseen, vaikka rukoilee, huutaa, itkee.
En koskaan uskonut kuinka ihmiset kohtelevat minua ja perhettäni koska meillä on huumeidenkäyttäjiä.
En koskaan uskonut että ystävät, läheiset, sukulaiset voisivat hylätä meidät.
En koskaan olisi voinut uskoa.
En koskaan olisi uskonut kuinka jaksoin päivästä toiseen kantaa niin järkyttävää tuskaa sisälläni.
Kuinka jaksoin taistella joka päivä lasteni puolesta vaikka tiesin ettei se johda mihinkään.
Kuinka jaksoin etsiä välillä päivät ja yöt löytämättä kuitenkaan.
En koskaan elämässäni ole pelännyt niin paljon kuin pelkäsin lasteni puolesta, en ikinä.
En koskaan ole kokenut sellaista tuskaa kun ymmärsin mitä tuhoa huumeet tekevät lapselleni... ahdistusta, tuskaa, pelkoa, paniikkia, väkivaltaa, harhoja, masennusta....
En koskaan ole ollut niin epätoivoinen kun ymmärsin vaikka lapseni haluaa eroon huumeista, hän ei pääse koska riippuvuus on niin järkyttävän kova ja koska oikeaa apua ei ole.
En koskaan uskonut että lapseni pääsisi eroon huumeista vaikka niin toivoin. En uskonut. En koskaan.
En uskonut kun raittiutta oli ollut 2 päivää, 2 kuukautta.
En uskonut kun raittiutta oli ollut vuoden.
En uskonut vaikka lapseni sanoi älä äiti huolehdi minä pärjään nyt.
En koskaan uskonut kuinka loppu olen juuri nyt, tällä hetkellä kun kaikki on hyvin.
En koskaan uskonut että olisin näin väsynyt. Että olisin näin kipeä sekä sisältä että ulkoa. Että olisin näin rikki. Että sydämeni vieläkin on ihan hajalla.
Että olisin näin loppu.
En koskaan uskonut kuinka äärettömän ihaniin, empaattisiin ja sydämellisiin läheisiin olen saanut tutustua.
Kuinka suunnaton voima on vertaistuella. En koskaan olisi uskonut kuinka uskomattomia te kaikki olette.
Mutta vaikka en uskonut ja vaikka uskoni on tallattu syvälle monella saralla, periksi en anna. Minä taistelen.
Jokainen lapsi joka joutuu huumemaailman mukaan vietäväksi, on oikeutettu saamaan apua ja hoitoa, juuri sellaista mikä auttaa juuri häntä.
On oikeutettu että häntä kohdellaan inhimillisesti ja ihmisenä.
Ja jokainen läheinen, ihan jokainen meistä on oikeutettu saamaan apua itsellemme että me kaikki jaksamme.
Ja me jokainen olemme oikeutettu siihen että myös meitä kohdellaan inhimillisesti ja ihmisenä.