I have a dream
Tuolla jossain on maailma, josta niin monella ei ole mitään käsitystä.
"Millaista on olla päihdehoitaja... Mä ajattelin, että tää ois mun unelmatyö. Mutta kun en voi vaikuttaa keikkalaisena asioihin, niin mä pystyn käymään töissä vain muutamia päiviä. Muuten ahdistun liikaa.
Tuolla jossain on maailma, josta niin monella ei ole mitään käsitystä. Jos näistä asioista päättävät eläisivät edes yhden päivän noiden nuorten vanhempana tai yhtenä käyttäjänuorena, alkaisi tapahtua radikaaleja toimia avun saamiseksi perille.
Tuolla maailmassa on ihan täysin normaalia, että sun isä tai äiti on kuollut huumeisiin tai alkoholiin. On ihan normaalia, että teini-ikäisenä sua on pompoteltu laitoksesta toiseen toitottaen, että olet "vain ongelmanuori".
On täysin normaalia, että sua on 17 vuotiaana tyttönä raiskattu useita kertoja tai oot suostunut sulle tehtävän ihan mitä vaan, jotta saat huumeita. Sun nuoren naisen keho on täynnä mustelmia, arpia, viiltohaavoja ja sulla on hepatiitti ja ties mitä muita tauteja.
Syöt useita eri lääkkeitä ja laitoksessakin olet tokkurainen. Haluisit voida paremmin ja samalla sulla ei ole edes muistikuvaa siitä, mitä sellainen elämä on.
Jos ajattelet joutuvasi kohtaamaan maailman, missä olet viime aikoina elänyt vailla mitään ihmisarvoa tai sen että saisit lisää huumeita, niin valitset usein tulla hoitajan ovelle koputtamaan, mitä lääkelistalta löytyy turruttamaan olosi.
On ihan normaalia, ettet luota kehenkään. Valehtelet ja petät. Parhaalta ystävältäsikin varastat ja et tunne itseäsi enää ollenkaan. Edes hoitajille et osaa kertoa totuutta, koska et enää muista mikä se on tai et kestä sen kuulemista itsekään.
Sinulle on ihan sama kuoletko ja usein ajattelet että mieluummin kuolisit kuin kestäisit sisällä olevaa kipua enää hetkeäkään.
Nämä traumat ja kipu tuon ikäisillä nuorilla on niin valtavaa, ettei siihen auta vain joku randomhoitaja, joka vaihtuu päivittäin. Ei auta joku lähihoitajakoulun oppisopimuksella käynyt hoitaja. Ei auta puhelimen päässä oleva lääkäri kerran kahdessa viikossa. Ei auta jos aineet otetaan pois. Ei auta avohoito jossa kerran viikossa tulet polille kertomaan kuulumisia. Ei auta päiväkeskuksessa biljardin peluu.
Tarvitaan riippuvuussairaudesta oikeasti tietäviä, oman kokemuksen kautta selviytyjiä. Tarvitaan aikaa. Sellaista aikaa jolla ei kiristetä kertomalla sen loppuvan tiettyyn päivään parin viikon päästä. Tarvitaan turvallista tilaa ja turvallisia ihmisiä kenelle pikkuhiljaa avautua niistä synkimmistä asioista. Tarvitaan toipumiskulttuuriin keskittynyt paikka, jolle et ole yksi numero huoneen ovessa, vaan aito tunteva ihminen.
Tarvitaan aitoa kohtaamista ja asiaan kouluttautuneita terapeutteja. Nämä ihmiset elävät joka päivä elämässään sellaisen itseinhon ja helvetin keskellä, ettei meistä monikaan voisi sitä edes pahimmissa painajaisissaan kuvitella. He ansaitsisivat kaiken tuen, kun osoittavat pienenkin merkin halusta päästä noidankehästä pois.
Mutta entä kun kysyt, kuka tämän kaiken maksaa? Vastaus on sinä ja minä, me kaikki veronmaksajat.'
Valtio ja veronmaksajat säästäisivät miljoonia euroja, kun hoitopolku tehtäisiin kerralla oikein eikä sitä tarvitsisi kulkea edestakaisin tuhat kertaa pompoteltuna sinne tänne ilman, että lopulta kukaan ottaa koppia yhtään mistään. Sen nämä nuoret ansaitsivat."